Ohikiitävää

"Kamalan vanhoja", ajattelen.

Yritän etsiä, olisiko joukossa joku tuttu naama. Mitä sanottavaa minulla on heille, 14-vuotiaitten vanhemmille?

En ymmärrä teini-ikäisten vanhemmuudesta mitään.

Noin ajattelin kymmenen vuotta sitten, rippikoulun vanhempainiltaa pitäessäni. Oma lapseni oli silloin vasta 4-vuotias. Viime vuonna samassa tilanteessa huomasin ajattelevani: Oi miten nuoria! Onko tuonkin lapsi jo rippikouluiässä, ei uskoisi! Ihanan paljon tuttuja kasvoja! Ehkä sen verran olen oppinut, ettei tarvitsekaan olla mitään valmista sanottavaa.

En ymmärrä teini-ikäisen vanhemmuudesta sen paremmin. Muuta kuin että rakastan, rakastan, rakastan. Ja välillä pysähdyn kauhistelemaan ajan kulua.

Sen sietämätöntä haikeutta. Juuri tätä kirjoittaessani kolahti postiluukusta kirje tyttärelleni, Kutsu rippikouluun.