Ohikiitävää
"Kamalan vanhoja", ajattelen.
Yritän etsiä, olisiko joukossa joku tuttu naama. Mitä sanottavaa minulla on heille, 14-vuotiaitten vanhemmille?
En ymmärrä teini-ikäisten vanhemmuudesta mitään.
Noin ajattelin kymmenen vuotta sitten, rippikoulun vanhempainiltaa pitäessäni. Oma lapseni oli silloin vasta 4-vuotias. Viime vuonna samassa tilanteessa huomasin ajattelevani: Oi miten nuoria! Onko tuonkin lapsi jo rippikouluiässä, ei uskoisi! Ihanan paljon tuttuja kasvoja! Ehkä sen verran olen oppinut, ettei tarvitsekaan olla mitään valmista sanottavaa.
En ymmärrä teini-ikäisen vanhemmuudesta sen paremmin. Muuta kuin että rakastan, rakastan, rakastan. Ja välillä pysähdyn kauhistelemaan ajan kulua.
Sen sietämätöntä haikeutta. Juuri tätä kirjoittaessani kolahti postiluukusta kirje tyttärelleni, Kutsu rippikouluun.
