Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan
3. sunn. pääs. 7.5.2017 saarna Marian kirkossa Joh 17:11-17
Terveisiä Parjasen perheen juhlaviikolta.
Toukokuun ensimmäinen viikko on perinteisesti ollut perheeni juhlaviikko johtuen siitä, että saman viikon sisällä on vietetty niin minun, toisen tyttäreni, edesmenneiden appivanhempieni ja vanhimman veljeni vaimon syntymäpäiviä. Nyt joukkoon liittyi toinen lapsenlapseni, vappuaattona vuosi sitten keskosena syntynyt Joonas, toinen lapsenlapseni.
Syntymäpäivä on usein miten sellainen päivä, jolloin katselee elämäänsä niin taaksepäin kuin eteenpäinkin. Taaksepäin katsoessa näkee sen, miten se oma elämäntie on polveillut ja kääntyillyt. Millaisia vastoinkäymisiä ja ilon aiheita matkaan on sisältynyt ja miten minua on johdatettu omalla tielläni. Siinä hetkessä, elämän valintoja ja päätöksiä tehdessäni en aina ole suinkaan osannut nähdä sitä, miksi lopultakin tähän suuntaan olen tai olemme perheenä lähteneet: kauempaa katsellessa ja arvioidessa elämäänsä näkee johdatuksen: minun pitikin kääntyä näin ja noin. Noin Herra on minua viisaudessaan johdattanut.
Yhtä lailla lasteni ja nyt myös lastenlasteni syntymäpäivinä on ollut hyvä katsella elämän käänteitä, Jumalan johdatusta ja varjelusta elämän tiellä:
kuopukseni täytti siis nyt viikolla 25 vuotta. Muistan hyvin hänen syntymänsä: tytöllä oli niin kiire maailmaan, että hyvä kun sairaalaan ehdittiin. Ja siitä eteenpäin hänen tietään on reunustanut monenlaiset sattumatta ja tapahtumat: siinä vierellä on voinut välillä vain katsoa ja rukoilla Jumalan varjelusta. Ja sitä on riittänyt: nyt hän opiskelee yliopistossa, seurustelee tulevan kanttorin kanssa ja suuntaa vahvasti huomiseen – Jumalan johdatusta ja varjelusta on riittänyt.
Puhumattakaan vuoden vanhasta lapsenlapsestani Joonaksesta, jonka näin ensimmäisen kerran Naistenklinikan tehostetun hoidon hoitopöydällä viime vapunaattona.
Siinä hän oli, pieni keskosena syntynyt poika, vain kahdentoista tunnin ikäisenä hoitopöydällään letkujen ja johtojen keskellä.
Vappusuunnitelmamme menivät silloin aivan uusiksi: ne saivat aivan toisen sisällön ja merkityksen: olimmekin poikani perheen tukena ennenaikaisen synnytyksen huolen ja hämmennyksen keskellä.
Siinä sitä seisottiin kädet tukevasti selän takana, koskea kun ei saanut. Hiljaa sydämissämme rukoilimme sekä iloisina että huolissamme. Saatoimme vain luottaa siihen, että elämän Antaja on myös elämän ylläpitäjä – olemmehan aina ”Korkeemmas Käres”
”Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan”
Siinä levollisessa rukouksessa keskosena syntyneen pojanpoikani vierellä saatoin vain luottaa siihen, että kaikki tässä elämässä on Jumalan hyvissä käsissä. Minulle ei tapahdu mitään sellaista, mitä Hän ei viisaudessaan sallisi tai soisi. Kaikki on Hänen kädessään, Hänen, joka itse on syntynyt tähän maailmaan pienenä poikana.
Hän jakaa kanssamme tämän ihmisen elämän sen pohjamutia, kuolemaa myöten, voidakseen auttaa, tukea ja varjella meitä arkemme keskellä. Mitään elämässämme ei ole sellaista, mitä Jumala ei Pojassaan ole kokenut tai tuntenut. Ei mitään – Hän tuntee sinut, Hän tuntee minut, ja Hän voi auttaa sinua ja minua omassa elämässämme.
Ja Hän varjelee meitä, eikä kadota yhtäkään meistä. Ympärillämme havisee sittenkin suojelevan enkelin siivet, vaikka enpä minäkään niitä aina huomaa enkä ymmärrä, enkelin siiven suojaavaa häivähdystä.
Herran enkeli oli varjellen keskosena syntyneen pojanpoikani hoitopöydän äärellä. Nyt hän rientää lujaa kontaten ja uteliaasti kaiken vastaantulevan tutkien eteenpäin, vanttera, potra poika, josta ei edes uskoisi hänen syntyneen 1,5 kuukautta etuajassa. Herra on varjellut, ja nyt vasta sitä varjelusta tarvitaankin uteliaana elämää tutkivan pojan kohdalle.
Herran enkeli on varjellen kulkenut kuopukseni rinnalla ja avannut tietä eteenpäin murrosiän myrskyjen keskellä ja samoin Hän on varjellut minua monenlaisissa elämän kuohuissa ollutta.
Enkelin siipien häivähdys ympärilläni – niin, toisen lastenhuoneemme seinällä on iät ajat roikkunut tämä, tuttuakin tutumpi kuva suojelusenkelistä.
Luulenpa, että monen meidän kodistamme tämä löytyy, eikä se ole minusta ollenkaan huono ja jotenkin naivi kuva: tällaistahan se ihmisen matkan teko on keskellä tämän maailman pimeyttä ja vaaroja.
Eilenkin enkelin siipi suojasi meitä valtatie seiskalla, kun pitkäkilpinen henkilöauto lähti meitä näkemättä ohittamaan edelleen olevaa ja syöksyi suoraan kohti meitä – ja meidän kohdallamme oli kuin ihmeen kaupalla linja-auton pysäkki, jonka kautta lujasti jarruttaen saatoimme väistää varman nokkakolarin. Enkelin siipi häivähti suojaten meitä – ilman sitä en olisi nyt tässä…
Ja tätä varjelusta, enkelin siiven suojaavaa häivähdystä jokainen meistä on tarvinnut ja tarvitsee tästä eteenpäin.
Me saamme ja voimme aina luottaa Herramme lupaukseen: Hän on aina rinnallamme, Hän suojaa ja varjelee meitä, eikä kadota yhtäkään meistä. Hän on vierellämme tämän maallisen matkan ajan saattaen meitä kohti todellista kotiamme, Taivaan valtakuntaa. Matka sinne ei ole yhtä päivän paistetta, mutta se on aina Herran suojaavan ja varjelevan käden alla kulkemista – sinusta ja minusta pidetään hyvää huolta elämässä ja kuolemassa.