Rakasta elämää!

Saarna Marian kirkossa, Laskiaissunnuntai Joh 12: 25-33

”Rakastan elämää, joka uutena aamussa aukee”

”Rakastan elämää, joka myrskyihin tietäni johtaa”

Niin, rakkaus, sisaret ja veljet, rakkaus! Mikään ei ole sen suurempaa ja ihanampaa kuin rakkaus. Mikään ei ole sen vaikeampaa ja vaativampaa kuin rakkaus. Mikään ei ole sen tärkeämpää ja vaikuttavampaa kuin rakkaus. Mikään ei ole sen haastavampaa ja helposti pieleen menevää kuin rakkaus.

Ei siis ihme, että rakkaudesta kertovat monet ja monenlaiset laulut, jotka eri tavoin kuvaavat rakkauden tärkeyttä ja mahdottomuutta, sen vaikutusta ja vaativuutta. Eikä mikään ihme, että Raamatussa puhutaan niin paljon rakkaudesta ja siihen liittyvistä asioista, kuten tekee juuri evankelistamme Johannes.

”Rakastan elämää” sopisi hyvin Johanneksen tunnuslauseeksi. Vanha perimätieto kertoo tämän rakkauden apostolin eläneen varsin iäkkääksi mieheksi, jonka perintö seurakunnalle oli yksinkertaisesti ”rakastakaa toisianne”. Sama mies, jonka kerrotaan olleen hyvin läheinen ja rakas Herralle Kristukselle. Hän kulki Kristuksen rinnalla elämän ilossa ja surussa, elämässä ja kuolemassa seisoen perimätiedon mukaan Herransa ristin juurella. Ja otti vastaan ristiltä suuren rakkauden osoituksen: ”nainen, tämä on poikasi”, sitten Hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi”. Ristillä näkyy rakkaus ja huolenpito – kuolemankin keskellä.

Siksi Johannes, jos kuka, siis tunsi Kristuksen rakkauden itsessään ja ympärillään. Eivät muutkaan opetuslapset ja muut Jeesuksen lähellä olleet ja kulkeneet jääneet siitä osattomiksi: Kristuksen rakkaus kosketti syvästi niin Maria Magdaleenaa kuin Pietaria, ja vaikutti vahvasti heidän tiehensä.

Jeesus rakasti. Hän rakasti ainutkertaisella tavalla kaikkia niitä ihmisiä, jotka eri tavoin ja erilaisissa tilanteissa kohtasivat Hänet. Vanhassa ehtoollisrukouksessa tämä todetaan hyvin konkreettisesti: ”Pyhä Jumala, sinä rakastat meitä. Meidän vuoksemme lähetit Jeesuksen. Hän paransi sairaita, etsi kadonneita ja piti huolta kaikista, jotka tulivat hänen luokseen. Hän rakasti meitä loppuun asti ja antoi elämänsä meidän puolestamme”.

Tässä vanhassa ehtoollisrukouksessa päivän evankeliumi näkyy hyvin selvästi. Kristuksen rakkaus oli sekä toimivaa, ihmisten arjessa ja elämässä näkyvää, että se oli myös itsensä antamista, omastaan luopumista meidän hyväksemme.

Suurinta rakkautta on luopua elämästään toisen hyväksi.

”Rakastan elämää”, niin, nuo laulun sanat sopivat siis myös Jeesukseen, Hän tapaansa elää ja olla. Hänen elämän rakkautensa näkyy vaikkapa upeassa kuvauksessa Kaanaan häistä. Hän ei kieltäytynyt elämän juhlista, vaan otti niihin osaa. Hän istui publikaanin pöytään, antoi huonomaineisen naisen pestä jalkansa ja voidella ne kalliilla öljyllä. Hän antoi rakkauden näkyä, ei vain omina tekoinaan, vaan myös niiden ihmisten tekoina, jotka tulivat Hänen luokseen. Hän ei karkottanut iloa ympäriltään, vaan otti rakastaen sen vastaan.

”Rakastan elämää” – niin paljon, että Hän saattoi siitä luopua meidän hyväksemme, meidän puolestamme. Ja näiden kummankin keskellä, niin elämää rakastavan hyvyyden kuin elämästä luopumisen keskellä kuuluu ääni taivaasta: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen”.

Kristus kirkasti Jumalan todellisuutta ja Hänen hyvää tahtoaan meitä kohtaan siis kahdella tavalla: rakastaen matkansa varrella kohtaamiaan ihmisiä ja rakastaen luopui elämästään. Melkoinen teko, melkoinen elämän asenne.

Kun tästä Laskiaissunnuntaista lähdemme tekemään konkreettisesti matkaa kohti pääsiäistä, ristiä ja tyhjää hautaa, me kuljemme Kristuksen kanssa ihmisten keskellä. Näemme ja tunnemme Hänen rakkautensa: Hän kohtaa armahtaen, anteeksiantaen ja rakastaen ihmisiä elämän eri tilanteissa ja vaiheissa. Kaikessa tuossa Kristus kirkastaa Jumalaa ja Hänen ääretöntä rakkauttaan – ja samalla velvoittaa meidät toimimaan ja elämään samoin. Rakastaen elämää rakastamme heitä, joita kohtaamme ja joiden keskellä elämämme.

Nykyisin kuulee usein sanottavan ja ajateltavan, että kristillinen uskomme on elämän kieltämistä, säkkiin pukeutumista ja tuhkaa päähämme sirottelemista. Sellaista nutturan tiukalle kiristämistä, jonka jälkeen elämästä puuttuu kaikki ilo, vapaus ja rakkaus. Valitettavasti taidamme itse olla syypäitä tuohon kuvaan: olemme monesti tahtomattamme antaneet kuvan uskostamme elämän kielteisyytenä.

Pois se meistä – sitähän Kristus ei meiltä tahdo!

Hän haluaa meidän olevan keskellä elämää. Keskellä elämän iloa ja surua, ottamassa vastaan iloiten elämän hyvät lahjat ja hienot päivät – ja rohkeasti Herraan luottaen ottaa vastaan myös synkät hetket, kuten tutussa laulussa sanottiin: ”rakastan elämää, joka myrskyihin tietäni johtaa”. Ja juuri silloin meiltä kysytään rakkautta ja luottamusta siihen, että sittenkin elämä kantaa. Sittenkin minusta pidetään huolta, ja sittenkin minua rakastetaan, vaikka kaikki ympärilläni olisi säkkipimeää. Mutta juuri siinä pimeydessä, kun laitamme elämämme alttiiksi ja olemme siitä valmiit luopumaan, juuri siinä pimeydessä syvin Jumalan rakkaus ympäröi ja kantaa meitä.

Näinhän se oli Kristuksenkin kohdalla: rakkauden teoilla Hän kirkasti Jumalan hyvyyttä ja mielenlaatua meitä kohtaan. Ja kuollessaan kaikkien hylkäämänä Hän kirkasti meille sitä, kuinka Jumalan rakkaus on voittanut kaikki pimeyden ja kuoleman vallat.

Uskallanko minä luottaa Jumalan rakkauteen aamun valossa ja yön pimeydessä – ja osaanko kirkastaa Hänen rakkauttaan niiden ihmisten keskellä, jotka minun tielleni on annettu kohdattaviksi – Herra minua siinä auttakoon.

akkakkd