Usko on ihme

Uskon syntyminen on ihmeellistä. Meitä on monenlaisia uskovaisia. Toiset tietävät hyvin tarkasti, milloin oma usko Jeesukseen on syntynyt. Vuoden, päivän ja kellonajankin tarkkuudella. Sitten on heitä osaavat nimetä etsikkoajan; elämänvaiheen, jonka aikana hengelliset asiat ovat olleet paljon ajatuksissa, ja maailmankatsomus on saanut uuden syvemmän sävyn. Monille rippikouluaika on ollut sellainen. Nuoren kehitysvaiheisiin kuuluu kiinnostus sitä kohtaan mikä ei näy, mutta joka on hyvin todellinen. Kaikki elämän käännekohdat ovat omalla tavallaan etsikkoaikoja. Lapsen syntymä, nuorten juhlat, parisuhteen solmiminen, työ ja menestys mutta myös erilaiset menetykset, sairastuminen ja erityisesti läheisen kuolema. On vielä kolmannenlaisia uskovaisia: he eivät tiedä yhtään, milloin usko on syntynyt ja miten. Yhtäkkiä he vain huomaavat, että hengellisyydestä on tullut osa heidän elämäänsä. Usko vaihtelee varmuuden ja epäilyksen välillä paljonkin.

Vuodenajat ovat hyvä tapa hahmottaa ja kuvata erilaisia asioita. Myös uskoa. Kesä on varmuuden ja ilon aikaa. On vahva tunne siitä, että minä olen löytänyt, ja minut on löydetty. Jeesuksesta todistaminen on tärkeää. Evankeliumin samarialaisella naisella oli uskon kesä. Hän kertoi kaikille, mitä hänelle oli tapahtunut, kun hän kohtasi Jeesuksen. Naisen uskontodistuksen perusteella monet Samarian kaupungin asukkaista tahtoivat itse kuulla Jeesuksen opettavan ja tavata hänet. On siis kesäkristittyjä.

Syksy on sadonkorjuun ja luopumisen aikaa. Elämä on sisältänyt paljon kiitollisuuden aiheita, mutta nyt edessä on luopumisen aika. Uskoa kannattelevat koetut hyvät ajat ja menneisyydessä koettu Jumalan siunaus. Kannattelevana voimana ovat myös Jumalan lupaukset, jotka ovat tulleet tutuiksi. Omaa uskoa tärkeämpää on toivo siitä, että Jumala on uskollinen lupauksissaan. Aabrahamilla oli syksyinen vaihe uskossaan. Hän luotti Jumalan lupauksiin. Hän totteli Jumalan kutsua ja lähti matkalle, vaikka ei tiennyt määränpäätä. Monet vaikeudet olivat osa Aabrahamin elämää. Jumala myös koetteli häntä. Usko on monesti koetuksella. Ja …

Talvikristityllä näin on melkein aina. Kun epäilys kaihertaa, usko on jotain ihan muuta kuin tietämistä. En tiedä, en ole varma, mutta tahdon uskoa. Ja vieläkin pidemmälle epäilykset voivat johtaa. Talvikristitty ei pääse iloitsemaan uskonsa varmuudesta. Hänen uskonelämäänsä kuvaa paremminkin sanat jano ja nälkä. Vain vaivoin hän saa tarrauduttua kiinni Jumalan lupauksiin. ”Auta minua, minä hukun”, on talvikristityn rukous. Sitten tulee kevät. ”Näkyvä syntyy näkymättömästä.” Mullasta nousevat kevään kukat. Elämä voittaa ihmeen kaupalla. Kokemus siitä, että aika ja iankaikkisuus ovat hyvin lähellä toisiaan, valtaa mielen. Kristuksen ylösnousemus on keväinen uskon ihmeen peruskokemus. Kuollut herää eloon. Maahan pantu nousee ylös. Läheisen kuoleman jälkeen monet kokevat iankaikkisuuden läsnäolon hyvin todellisena. Taivas ei ole kaukana avaruuksissa vaan ihan tässä lähellä, ympärillä, mukana kaikessa. Kirkossa sen kuvana on alttari.

Alttariseinä on ajan ja iankaikkisuuden välisen rajan symboli. Me polvistumme ehtoolliselle puolikaaren muotoon. Alttarikaide on kuitenkin oikeasti ympyrä. Poisnukkuneet viettävät ehtoollista kanssamme näkymättömän puolikaaren ääressä. Yhteys on todellinen. ”Usko on sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Kristillisen symbolit kuvittavat näkymätöntä.

Vahvan uskonkokemuksen myötä usko muuttuu tietämisen tunteeksi. Silloin voimme käyttää sanoja uskoa ja tietää ihan synonyymeina. Job lausui menetettyään läheisensä: ”Minä tiedän, että lunastajani elää.” Hän ei sanonut minä uskon, vaan hän sanoi, minä tiedän.

Uskon vuodenajat elävät meissä monin tavoin. ”Vuodenajat” ei ole mikään oppi vaan tapa kuvata uskomme erilaisia sävyjä. Joku voi elää uskoaan kuin vuodenkiertoa, vaiheet seuraavat toistaan, kevään jälkeen tulee kesä, taas syksy ja talvi. Ja uusi kevät odottaa uskoa vahvistaen. Joku voi taas pysytellä samassa vuodenajassa koko elämänsä. On ihmisiä, jotka ovat talvikristittyjä aina. Toiset taas tuntevat pääsääntöisesti kesän iloa ja varmuutta. Uskon sävyllä, vuodenajalla, ei ole väliä. Kaikki usko Jeesukseen on pelastavaa uskoa. Luther opettaa, että usko on Jumalan lahja. Se itsessään on ihme. Millaisin sävyin me koemme uskomme, johtuu meistä, elämäntarinoistamme ja elämämme kohtaloista ja siitä millaisia me olemme ihmisinä. Meitä kaikkia eri sävyin uskoa tuntevia koskee sama kehotus: hoida uskoasi lukemalla ja kuuntelemalla Jumalan sanaa. Rukoile säännöllisesti. Rukoile silloinkin, kun tuntuu, että Jumala ei varmaankaan kuule. Käy ehtoollisella. Käy silloinkin, kun epäilet, että tokko se mitään auttaa. Pysy yhteydessä kotiseurakuntaan. Sinulla on oma paikkasi kirkon penkissä, ja sinulla on myös muuten paikka tässä yhteisössä. Jos et ole löytänyt sitä vielä, niin tule juttelemaan. Etsitään yhdessä. Tätä kaikkea me olemme nyt tekemässä. Saamme nousta tunnustamaan uskomme apostolisen uskontunnustuksen sanoin.