Oikealla tiellä

3. adventtisunnuntai

Kolmas adventtikynttilä on sytytetty ja ensimmäisestä adventista alkanut matka jouluun on ylittänyt puolivälin. Tässä vaiheessa monilla alkaa matkanteon vaivat rasittaa. Herää kysymyksiäkin, mikä siinä joulussa on niin tärkeää, että pitää kaikki tämä vaiva nähdä. Miksi matka pitää aloittaa niin kaukaa, miksi tiellä on niin paljon mutkia ja mäkiä ennen kuin olen perillä joulussa. Pimeääkin on ja kylmää. Jääkö tänä vuonna joulumieli kokonaan saavuttamatta? Löydänkö ollenkaan seimen luokse?

Matka kohti joulua, valoa ja Kristusta voi tuntua yhtä pitkältä kuin ensimmäinen yksin kävellen tehty koulumatka tai matka mummolaan. Puoleen väliin asti on turvallinen tunne, kun voi vielä kääntyä takaisin kotiin, mutta sen jälkeen alkaa matkanteko väsyttää ja epäilys herää mieleen, kävelinkö sittenkin jonkun tärkeän tienristeyksen ohi, olenko eksynyt tai jaksanko perille?

Mieleeni palasi ensimmäinen yksin tekemäni matka mummolaan. Olin silloin viisi tai kuusivuotias. Tuo 5 kilometrin matka oli monesti kuljettu autolla ja kerran isosiskon kanssa potkukelkalla. Sinä toukokuun päivänä olin päättänyt, että olen kyllin vanha kulkemaan tuon matkan itse. Halu mummolle yökylään oli kova. Vakuuttelin äidille, että osaan kyllä. Ihan varmasti en enää muista sainko luvan lähteä, mutta luultavasti en. Vanhemmat lähtivät navettatöihin ja minä pakkasin itse tavarani. Matkatavaroikseni otin; edesmenneen isoisomummon vanhan pitsityynyn värikkään sisätyyny, jota kutsuin unipussiksi. Sen sisällä oli täytteenä vanhoja villalanganpätkiä. Villalanganpätkien sekaan survoin yöpaidan ja barbin sekä eväsleivät voipaperissa ja vihreän muovisen kerhopullon jossa oli viinimarjamehua.

Noin puolen kilometrin jälkeen söin eväät maantien laidassa maitokopin portailla. Ensimmäinen ja toinen kilometri menivät suhtkoht mukavasti, mutta sitten alkoi väsyttää. Maisematkin tuntuivat ihan oudoilta. Olinkohan koskaan nähnyt tuota kiveä, eihän tässä tällaista mutkaa ole ikinä ollut, pitiköhän kääntyä tuosta tienhaarasta? Pikkuhiljaa mielen valtasi varmuus, että olin eksynyt.

Vähän jälkeen puolivälin kiipesin tien laidassa olleen korkean kiven päälle itkemään. Olin varma, että olin eksynyt, eikä kukaan löytäisi minua enää koskaan. Hyvästi julma maailma! Kyllä vanhemmat ja sisarukset katuisivat kaikkea kamalaa, mitä ikinä olivat minulle sanoneet ja kuinka kaikki itkisivät ihan hirveästi hautajaisissani. Ajatus kauniista hautajaisista ja surevista omaisista sai itkun yltymään vaikka samalla se jollakin kummallisella tavalla myös lohdutti.

Kauaa en ehtinyt siinä kiven päällä itkeä omaa nähtävästi lyhyeksi jäävää elämääni, kun tietä pitkin kävelivät mummon naapurit. He tunnistivat minut heti ja pyysivät, että kävellään yhdessä. Olivat tulleet katsomaan kangasvuokkojen kukintaa. Yhdessä katsottiin kangasvuokot, eikä matka enää tuntunutkaan pitkälle ja raskaalle, kun sen sai kulkea yhdessä muiden kanssa. Oli ihan mahtavaa päästä perille ja nähdä mummon ällistynyt ilme kun hän näki matkatavarani, joiden avulla olin suunnitellut pärjääväni viikon, unipussi, yöpaita ja barbi.

Me tarvitsemme matkaoppaita, rohkaisijoita ja kanssakulkijoita elämän kaikissa vaiheissa. Jos matka seimen äärelle tuntuu raskaalle, tai mahdottomalle, tulee Johannes Kastaja tänään meille yhdeksi suunnannäyttäjäksi. Hän osoittaa kohti Kristusta ja sanoo: ”Katso Jumalan Karitsa”. Johannes vahvistaa meitä, että olemme oikealla tiellä. Tämä tie vie Beetlehemiin, tämän tien päässä on se mitä olemme etsineet. Tämä on se tie, joka kannattaa kulkea vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Vaikka joulun valo ei vielä näy, on se siellä, vain lyhyen matkan päässä.

Johannes Kastaja kehotti aikalaisiaan tekemään parannuksen ja ottamaan kasteen. Jos hän saisi kertoa viestinsä meille tänään se voisi olla: Luota kasteeseesi, anna pois synnit jotka olet jo anteeksi saanut, älä kanna turhia kuormia mukanasi, että matkasi olisi kevyempi kulkea, eikä tuntuisi niin pitkältä, kulje yhdessä toisten kanssa.

Tämän päivän evankeliumitekstissä Johannes Kastaja oli oppilaineen Betania nimisessä kylässä. Jeesus kulki Johanneksen ja hänen opetuslastensa ohi, jolloin Johannes osoitti opetuslapsilleen Jeesusta ja sanoi nuo sanat: ”Katsokaa Jumalan Karitsa”. Johannes osoitti oppilailleen, että jos he tarrautuvat Johannes Kastajaan he eivät pääse koskaan perille. Eteen oli tullut hetki, jolloin tuttu ja turvallinen oli jätettävä taakse, jotta he löysivät elämän lähteen luokse. Johannes pystyi saattamaan alkumatkan, niin pitkälle, että saattoi nähdä jo Kristuksen, mutta valinta oli tehtävä itse.

En tiedä kuinka kova paikka tuo hetki oli Johannekselle. Hän oli saanut paistatella omien oppilaidensa suosiossa, hänen nimensä oli kaikkien tuon ajan ihmisten huulilla, ja nyt ne jotka olivat kulkeneet hänen kanssaan, lähtivät Jeesuksen matkaan. Johannes oli suuri siksi, että hän hyväksyi tämän osan ja piti loppuun asti paikkansa osittamassa kohti Kristusta. Vieläkin hän tulee avuksemme matkallamme seimen äärelle, pelkojemme ja epäilystemme keskelle. Ei meillä ole hätää, sillä sinne minne olemme menossa, siellä on Kristus jo meitä vastassa, sieltä missä tulemme, siellä Kristus oli kanssamme ja kulkee koko matkan rinnallamme. Vaikka emmehän sitä aina huomaa, kun meiltä jää niin helposti huomaamatta sekin, että samaan suuntaan kulkee kyllä muitakin ihmisiä. Yhdessä tie olisi kevyempi käydä.

Eräässä vanhassa rukouksessa, Pyhän Patrikin rintakilpi –rukouksen, lopussa sanotaan näin:

Kristus luonani, Kristus minussa,

Kristus takanani, Kristus edessäni,

Kristus vierelläni, Kristus voittaen minut,

Kristus lohduttaen ja puhdistaen minut,

Kristus allani, Kristus ylläni,

Kristus hiljaisuudessa, Kristus vaarassa,

Kristus kaikkien minua rakastavien sydämessä,

Kristus ystävien ja tuntemattomien huulilla.

Me olemme oikealla tiellä. Jatketaan vaan rohkeasti kohti joulua ja kohti Kristusta.