Millainen Kristus?

2. adventtisunnuntain saarna Miehikkälän kirkossa

Jeesus sanoo: ”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa. Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. Autuaita nuo palvelijat, jos hän tapaa heidät näin valvomasta, tulipa hän ennen sydänyötä tai sen jälkeen! Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, minä yön tuntina varas tulee, hän ei antaisi murtautua taloonsa. Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.”

Lk. 12: 35-40

Lähellä Hampuria, Harsefeldissa, sattui 1960-luvulla tapaus, josta ruotsinsuomalaisten pappi Juhani Rekola kertoi tuoreeltaan suomalaisillekin kolumnissaan Kotimaa-lehden tammikuun ensimmäisessä numerossa vuonna 1967: ”Kaupungin kirkosta katosi eräänä yönä Kristusta esittävä veistos. Pian ilmoittautui syyllinen. Hän oli naapuriseurakunnan pappi, joka kahden ystävänsä kanssa oli hakenut kirkosta veistoksen, kuljettanut sen Volkswagenillaan metsään ja siellä tuhonnut sen.”

Harselfeldin silloinen kirkkoherra oli pitkään taistellut viranomaisten kanssa saadakseen veistoksen pois kirkosta. Viranomaiset eivät kuitenkaan olleet antaneet lupaa, sillä heidän mielestään noin sata vuotta vanha veistos edusti aikakautensa taidetyyliä. Kirkkoherra oli perustellut pyyntöään: ”Voin sanoa tästä veistoksesta vain sen, että kun tällaista Kristus-kuvaa katsoo jatkuvasti, tapahtuu sisäinen kuivuminen ja kuihtuminen.” Kirkkoherran sairastuttua naapuriseurakunnan kirkkoherra tuli apuun ja tuhosi patsaan (Juhani Rekola, Herääminen pimeään. Varhaiset kirjoitukset. Helsinki: Kirjapaja 2016, s. 55–56).

Mikä veistoksessa oli sellaista, että se sai patsasta työkseen katselevan papin näivettymään sisäisesti? Rekolan mukaan se oli patsaan täydellisyyttä tavoitteleva muoto. Patsas oli kyllä kauniin näköinen, mutta sen esittämä hyvä paimen samalla sellainen, jonka ei voisi kuvitella ”seuraavan lampaitaan pimeään laaksoon”.

Millainen on se Kristus, joka pitää sisimmän elossa? Tämän sunnuntain evankeliumin vertauksessa palvelijat ovat elossa. Evankeliumin sanoin: he odottavat, he valvovat. Evankeliumin kreikan sana, joka on käännetty valvomiseksi, merkitsee hereillä oloa, tarkkaavaisena olemista, elossa olemista ja olemista valppaana. Siis valpasta, tarkkaavaista, myös tulevaan suuntautuvaa elämäntapaa.

Evankeliumin vertauksesta piirtyy kuva talosta, joka sijaitsee erillään, on muureilla ympäröity, sen raskas portti suljetaan yöksi ja perhe, talonväki palvelijoineen, lapsineen, isäntä ja emäntä, vetäytyvät levolle. Mutta kun talon isäntä on poissa, palvelijat valvovat odottaen hänen paluutaan. Tämä kaikki on hengellistä vertauskuvaa. Talo on kirkko, palvelijat ovat kristittyjä, joukossa myös heitä – kuten seuraavat jakeet Lk. 12:41–48 paljastavat – jotka on asetettu pitämään huolta talonväestä, seurakunnan vanhimmat, kaitsijat. Poissa oleva isäntä on Kristus, jonka paluuta kirkko odottaa. Mutta jaksavatko talonväki, seurakuntalaiset ja seurakunnan palvelijat, odottaa valppaina ja sisäisesti elossa Kristusta?

Aika kuluu, yö syvenee, ja mitään ei tunnu tapahtuvan. Epäusko ja väsymys alkavat painaa, alkaa käydä kuin Harsfeldin kirkkoherralle, kun hän katseli vuodesta toiseen kaunista Kristus-veistosta: se ei tuntunut elävältä. Rekola toteaa: ”Jos lähtee elämään tällainen [mitäänsanomaton, liian siloinen ja täydellinen] Kristus-kuva mukanaan, joutuvat toisaalta tämä kuva, toisaalta usko ja elämä ristiriitaan keskenään. Vielä pahempi, jos ne eivät joudu” (s. 55)

Millaista Kristusta evankeliumin palvelijat odottavat? Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. Palvelijat odottavat Kristusta, joka itse asettuu palvelijan asemaan, joka kutsuu pöytään ja jää palvelemaan talonväkeä. He eivät odota pelottavaa, voittoisaa, ylimaallista Kristusta, vaan häntä, joka kutsuu heidät istumaan samaan pöytään, ottaa leivän, siunaa, murtaa ja jakaa. Samalla tavalla hän ottaa myös viinin ja jakaa sen kaikille pöydässä oleville. He odottavat Kristusta, joka sitoutuu ihmisen osaan ja murtuu meidän tähtemme, meitä palvellessaan.

Mutta milloin tämä tapahtuu? Sitä talonväki ei tiedä. Kristuksen odottamiseen kuuluu se, että emme tiedä. Ei-tietäminen on osa talonväen, osa kristityn elämää. Osa kristityn elämää on sekin kokemus, että maailmassa tuntuu monesti vallitsevan ennemmin yö kuin päivä, että Kristuksen odottaminen tapahtuu hämärässä, jota vain kynttilät valaisevat. Mutta samalla luotamme siihen, että tulevaisuus, joka avautuu, on Jumalan tulevaisuus. Kristus on tulossa kohti meitä.

Jo tässä hämärässä, odottamisen hämärässä, toisinaan odottamisen pimeässä tapahtuu se, salatusti, tähän ajan ja aineen maailmaan kätkeytyneenä, että elämme jo todeksi tulevaa odotuksen täyttymisen aikaa. Jouluna seimen äärellä, kun ihmettelemme lasta, vastasyntynyttä. Ja ehtoollispöydässä, kun Kristus antaa ruumiinsa ja verensä meille, murtuu meidän ruoaksemme, palvelee meitä ja sanoo: ”Tulkaa minun luokseni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”