Katselemme maailmaa järkemme ja uskon valossa – Valvomisen su. 13.11.2016

Matt. 25: 1-13

Jeesus puhui tämän vertauksen:

”Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Mutta keskellä yötä kuului huuto: ’Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!’ Silloin kaikki morsiusneidot heräsivät ja panivat lamppunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat viisaille: ’Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.’ Mutta viisaat vastasivat: ’Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.’ Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin. Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: ’Herra, Herra, avaa meille!’ Mutta hän vastasi: ’Totisesti, minä en tunne teitä.’

Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.”

Tämän sunnuntain evankeliumi vie meidät yhden elämän peruskysymyksen eteen: Miten säilytämme toivon maailmassa, joka on toisenlainen kuin mitä hartaasti odotamme?

Vietämme tänään Virolahden Karjalaseuran kirkkopyhää. Seuran keskeisenä toimintatavoitteena on “toimia paikallistasolla --Karjalaisen perinteen ja kulttuurin ylläpitäjänä, sekä karjalaa koskevan tiedon jakajana”. Seura vaalii sitä perintöä, jonka kotipaikka on pitkälti ollut luovutetun Karjalan alue.

Vielä pitkään sotien jälkeen Karjalasta evakkoon lähteneet ikävöivät hartaasti päästä takaisin kotikonnuille. Siis oikeastaan he toivoivat, että maailma ja historia olisivat toisenlaiset kuin mitä ovat. Heitä elähdytti toivo siitä, että historian kulku kääntyy ja pääsevät takaisin kotiin Karjalaan. Nyt tiedämme Suomen poliittisesta historiasta, että julkisuudelta salassa sekä Paasikivi että Kekkonen, viimeksi vielä 1968, yrittivät saada pakkoluovutettuja alueita Neuvostoliitolta takaisin.

Mitä pitäisi tehdä kaipaukselle, joka ei tässä elämässä näytä täyttyvän?

Jeesuksen ensimmäiset seuraajat odottivat myös hartaasti. Heidän kaipauksensa kohdistui ennen kaikkea ihmiseen. He odottivat, että Jeesus palaa takaisin heidän luokseen. Mutta tällä kertaa kunniassaan, maailman hallitsijana. Keskellä ajan ahdinkoa he odottivat hartaasti, että todellisuus olisi toisenlainen kuin se, mitä he ympärillään ja elämässään kokivat. Kun Jeesuksen paluu tuntui viipyvän, he kohtasivat saman kysymyksen kuin Karjalan evakot: Mitä pitäisi tehdä kaipaukselle, joka ei tässä elämässä näytä täyttyvän?

Osa Jeesuksen seuraajista menetti toivonsa. Uskon valo heidän sydämissään hiipui. Heille kävi kuin noille evankeliumin vertauksen viidelle sulhasta odottavalle morsiusneidolle: öljy loppui lampuista ja lopulta valo sammui. Näin käy toisinaan tässä elämässä. Odotus näyttää valuvan hukkaan, sitä väsyy, kyynistyy, luopuu toivosta, kaikki näyttää valuvan hukkaan.

Muistan neljännesvuosisadan takaa erään karjalaisevakon. Tuohon aikaan rajat avautuivat ja tuli mahdolliseksi matkustaa aiempaa huomattavasti vapaammin Karjalan kannaksella. Mies totesi:

– Vuosikymmenet näin unta siitä, että pääsisin palaamaan kotiin Karjalaan. Kun vihdoin pääsin käymään siinä, missä kotitaloni kerran sijaitsi, ja näin pusikoituneen pihan, puuta kasvavat pellot ja heinikossa kivijalan jäänteet, unet lakkasivat. Ei tehnyt enää mieli palata uudelleen. Kaikki oli niin toisenlaista kuin mistä olin uneksinut.

Mitä pitäisi tehdä kaipaukselle, joka ei tässä elämässä näytä täyttyvän? Turruttaako se, unohtaa ja kieltää, alistuako? On lupa katsoa myötätunnolla omaa kaipausta, ja kaikenlaisia tunteita, joita täyttymätön odotus aiheuttaa: surua, pettymystä, katkeruutta, pessimismiä, toiveikkuutta. Ne kertovat, että kaipauksen kohde on tärkeä ja rakas.

Siksi toisen kohdalla odotus säilyy, vaikka mikään ulkoisessa todellisuudessa ei anna aihetta odottaa muutosta, pikemmin yö vain synkkenee. Mutta keskellä yötä kuuluu huuto: ’Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!’ Hetkellä, jolloin melkein koko maailma nukkuu, hetkellä, joka näyttää epätodennäköiseltä, alkaa muutos.

Kun katsomme järkemme valossa maailmaa, se näyttää ankaralta. Tapahtuu asioita, jotka tuntuvat tekevän uskon mahdottomaksi. Tapahtuu sellaista, mikä saa epäilemään Jumalaa. Mutta kun siirrymme uskon ja rukouksen maailmaan, todellisuuteen avautuu toinen näkökulma. Sellainen, missä harras kaipaus lopulta toteutuu. Maailma, joka on tämän ankaran, rikkinäisen näkyvän maailman rinnalla, tai tuolla puolen, mutta josta himertää, tihkuu valoa jo tähän maailmaan. Tässä ankarien tosiasioiden ja uskosta avautuvan todellisuuden jännitteessä eläessä tulevaisuus avautuukin usein toisenlaisena, kuin mitä ymmärtää toivoa, pelätä tai odottaa.

Viisi viisasta morsiusneitoa ovat heitä, jotka ovat säilyttäneet tämän maailman yössä tajun siitä, että tämä ei ole sittenkään kaikki. Heidän sydämissään palaa rukouksen liekki. He valvovat sydämissään Jumalan edessä, avoinna sille todellisuudelle, jonka Kristus tuo tullessaan.

Jotta jaksamme olla sydämissämme todella elossa tässä maailmassa, tarvitsemme toinen toisemme tukea. Karjalaisille ja karjalaisten jälkeläisille on tärkeää yhdessä vaalia esivanhempien ja kotiseutujen perinteitä ja kulttuuria. Ne liittävät siihen sukupolvien ketjuun, isien ja äitien , josta omat juuret ammentavat elämänvoimaa.

Ja yhdessä kristittyinä tarvitsemme sitä, että kokoonnumme yhdessä muistamaan ja kohtaamaan Kristusta ehtoollispöydässä. Että yhä uudelleen muistamme, että on olemassa todellisuus, joka on tämän ankaran, rikkinäisen näkyvän maailman rinnalla, tai tuolla puolen, mutta josta himertää, tihkuu valoa jo tähän maailmaan. Ja että Kristus on jo matkalla meitä vastaan.