Kahden valtakunnan kansalaisena
Saarna 24. sunnuntai helluntaista 30.10.2016 klo 10.00 Marian kirkko. Teksti: Matt 22:15-22.
Terveisiä kutsunnoista!
Perinteiseen tapaan seurakunnan edustaja, tällä kertaa minä, osallistuin puolustusvoimien kutsuntoihin, jotka järjestettiin nyt Vehkalahti-talossa. Kutsuntoihin osallistui lähes 80 kutsunnanalaista nuorta haminalaismiestä, joten tavalliseen tapaan pidettiin kaksi kutsuntatilaisuutta.
Ensimmäinen niistä oli tavallista juhlallisempi: paikalla oli myös oman kaupunkimme kenraali, joka nykyisin työskentelee pääesikunnassa operatiivisena päällikkönä. Tunnemme toisemme entuudestaan, olenhan mm. kastanut ainakin toisen hänen lapsistaan.
Kenraalin ohella paikalla oli tällä kertaa myös pääesikunnan tarkastajia, jotka seurasivat kutsuntatilaisuutta ja tekivät omia huomioitaan siitä, miten kutsunnat hoidettiin ja toimittiinko kaikessa lakien ja säädösten mukaisesti.
Ja koska paikalla oli kenraali ”esikuntineen”, niin paikalla oli myös Haminan soittokunta Leinosen Jussin johdolla. Soittokunta kajautteli omat sulosävelmänsä ja loi vahvaa isänmaallista tunnelmaa.
Istuessani siinä etupenkissä kutsuvieraana sotiemme veteraanin ja pääesikunnan everstiluutnantin välissä, pohdiskelin omaa rooliani kutsunnoissa. Mitä pappi tekee kutsunnoissa, joissa itse asiassa on kyse juuri siitä, mistä päivän evankeliumi kertoo: ”annetaan keisarille, mikä keisarin on”. Tässä tapauksessa Suomen valtiolle. Nuoret suomalaiset miehet kutsutaan suorittamaan asevelvollisuuttaan, valtiovallan heille määräämää tehtävää – valtio siis kutsuu omia kansalaisiaan hoitamaan heille määrättyä yhteiskunnallista tehtävää.
Ja siinä eturivissä, ”keisarin” edustajien rinnalla istuin minä, pappi, joka omalla läsnäolollaan viestitti: ”antakaa keisarille, mikä keisarin on”.
Pappi, jonka oma Herra, keisaria suurempi sanoi: ”älä tapa”. ”Älä tee pahalle vastarintaa”. ”Käännä lyöjälle toinen poski”. ”Rakasta vihamiestäsi, rukoile vainoojasi puolesta” – ja minä, pappi, läsnäolollani siunaan valtiovallan toimenpidettä ja ylläpidän osaltani Suomen armeijaa. Armeijaa, jonka ainut tarkoitus on vastata sotilaallisesta maanpuolustuksesta ja tarpeen vaatiessa tappaa tänne hyökkäävät vieraan vallan joukot mahdollisimman tehokkaasti.
Tuli, kuten aina kutsunnoissa, jotenkin ristiriitainen ja epämukava olo. Sillä en osaa vilkkaassa mielikuvituksessanikaan sijoittaa Jeesusta opetuslapsineen Rooman valtakunnan armeijan kutsuntoihin, siihen eturiviin sadanpäälliköiden joukkoon. Sadanpäällikön eteen Herramme toki päätyy, mutta vasta ristillään.
Niin, valtio kutsui omiaan armeijan rulliin ja minä käytin kritiikittömästi oman puheenvuoroni, jonka alussa sotilaalliseen tapaan, res kersantti kun olen, tervehdin niin herra kenraalia kuin herra everstiä, tuossa porukassa korkea-arvoisimpia sotilaita.
Niin, mitäpä ajattelette: toiminko pappina ja kristittynä oikein osallistuessani kutsuntoihin ja viestittäessäni hyväksyväni tämän valtiovallan toimenpiteen? Vai olisiko minun pitänyt kieltäytyä kunniasta ja pysyä visusti poissa? Tai paikan päällä puheessani kritisoida valtion pakkovaltaa, armeijaa vastaan ja symboliksi polttaa tämän sotilaspassini herran kenraalin nenän edessä?
Mitä sinun mielestäsi minun, pappina ja kristittynä olisi pitänyt tehdä?
Mutta siinähän minä istuin kiltisti kritisoimatta ketään tai mitään, nöyrä järjestelmän kannattaja – toisin kuin Herrani, joka eri yhteyksissä joutui kärhämään ympäröivien arvojen ja ajatusten kanssa arvostellessaan niitä väkevästi – kuten päivän evankeliumissa, jossa Hän vaatii koko ihmisen ja ihmisyyden antamista Jumalalle – keisarille riittäköön vain verorahansa, ei muuta.
Niin, olenko vain nöyrä järjestelmän kannattaja? Taskussani on sotilaspassi, rintapielessäni tämä valtiovallan minulle myöntämä kunniamerkki, ritarimerkki – nämäkö ulkoiset symbolit määrittävät minun roolini yhteiskuntakelpoisena pappina, joka kritiikittömästi hyväksyy valtion toimenpiteet?
Sisaret ja veljet Kristuksessa,
päivän evankeliumi haastaa meidät pohtimaan omaa suhtautumistamme tähän ympäröivään maailmaan, sen arvoihin ja järjestelmiin. Sillä meidät on kristittyinä kutsuttu todellisesti kahden valtakunnan kansalaisiksi: toisaalta olemme tämän valtion Suomen kansalaisia, joiden elämää määrittää ja säätää valtion määräämät ja säätämät lait, toisaalta olemme Kristuksen edustajia, Jumalan valtakunnan kansalaisia, joiden tulee uskostaan käsin arvioida maailman menoa – ja myös valtiovallan toimenpiteitä, päätöksiä ja ennen muuta niitä arvoja, joiden varassa tehdään meitä kaikkia koskevia poliittisia päätöksiä.
T
ällä hetkellä kylmät taloudelliset arvot määräävät ja määrittävät monia asioita meidän elämässämme. Myös sitä, kuka saa ja millaista hoitoa ja hoivaa. Määrääkö yksin taloudelliset arvot sen, miten meillä järjestetään vanhusten, sairaiden tai lasten hoito? Tämä verorahako sen yksin määrää, ei muut arvot? Rahako määrää sisäisen turvallisuutemme tason ja laadun, kun vieressäni kutsuntojen kahvilla istunut poliisipäällikkömme kertoi edessä olevista poliisin resurssien selvästä leikkaamisesta – poliitikkojen puheista huolimatta?
Tämä rahako määrä ihmisyyden, ihmisen ja inhimillisen elämän arvot? Jos niin on, olemme aika kaukana Jeesuksen esittämistä ja vaatimista elämän arvoista. Jos niin on, niin minä pappina olen kadottanut makuni suolana – minusta on tullut vain kritiikitön vallitsevien olojen hyväksyjä ja kannattaja.
Ja mihin makunsa kadottanut suola kelpaa – vain heitettäväksi pois…