Kivi kädessäni

saarna 4.3.2018 klo 10 Marian kirkko

• teksti Joh 8:46–59

”Alkoivat poimia kiviä”

Kivi, tässä kädessäni on yksi kivi, varsin kaunis sellainen, eikö totta?

Aikanaan niin ruustinnallani kuin nuorimmalla tyttärelläni Pauliinalla oli tapana keräillä kiviä aina ulkomaanmatkoiltamme. Niinpä minä sitten raahasin suorastaan jumalattoman painavaa matkalaukkuamme tullitarkastukseen ja koneen ruumaan. Siinä sitä on ollut tarkastajilla ihmettelemistä, kun läpivalaisussa ovat katselleen meidän naisten kiviä, totisesti.

Kivi.

Sen lisäksi, että monet kivet ovat todella kauniita ja niillä on soma reunustaa polkujen varsia, kuten konsanaan Tuntemattomassa Sotilaassa, kivillä on ollut varsin suuri merkitys ihmiskunnan historiassa. Kiviset luolat ovat muinoin tarjonneet suojaa ja turvaa ja kivestä on ollut hyvä rakentaa kestäviä rakennuksia ja muistomerkkejä. Vaikkapa Kiinan muuri, pyramidit ja tämä Marian kirkko – kivestä on tehty upeita arkkitehtoonisia luomuksia, jotka ovat uhmanneet ajan hammasta varsin hyvin. Mutta mikään ei ole katoamatonta auringon alla, kivikin murenee.

Yhtä lailla kivestä me olemme tehneet kestäviä käyttöesineitä helpottamaan arkista elämää ja kivestä syntyivät ensimmäiset aseetkin. Kivikirves oli aikanaan todella tärkeä työväline, jota käytettiin myös toisen ihmisen tappamiseen. Mitäpä me ihmiset emme olisi käyttäneet vahingoittaaksemme ja haavoittaaksemme toista ihmistä?

Päivän evankeliumissakin tartutaan kiveen, aikomuksena tukkia vastustajan suu, väärin opettava Kristus. Kuten hyvin tiedämme, Jeesuksen radikaalit opetukset rajattomasta rakkaudesta ja anteeksiantavasta Jumalasta mursivat vanhat totutut ajatukset. Jumala ei ollutkaan verenhimoinen despootti, joka kosti isien pahat teot aina kolmanteen polveen, kuten vapaa-ajattelija ystävämme Hannu Eklund yhä väittää, vaan Jumala onkin meitä rakastava ja armahtava Isä, joka luo uutta. Tuo uusi näkyi vahvasti Jeesuksen tavassa elää ja olla: Hän oli, hyi olkoon, ”publikaanien ja syntisten ystävä”, joka kaiken kukkuraksi kohteli naisia arvostavasti ja tasapuolisesti. Vaikka toisilla oli taas kerran kivet jo käsissä, Hän ei tuominnut luokseen raahattua naista – ”se teistä, joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven”. Samoin Hänen lähimpään ystäväpiirinsä kuului Maria Magdaleena ja muitakin naisia, kuten evankeliumeista ja Paavalin kirjeistä tiedämme.

Kristus rikkoi sanoillaan, teoillaan ja käyttäytymisellään vanhoja, piintyneitä tapoja ja luotuja säädöksiä, jotka vangitsivat ihmisiä.

Ei siis ihme, että taas kerran kädet hapuilevat kiviä Jeesuksen kuvatessa omaa asemaansa Jumalan Poikana, jolla on valta antaa syntejä anteeksi, parantaa sairaita ja voittaa kuolema. Kivi ei voinut estää Kristuksen Ylösnousemusta haudasta.

Kivi.

Niin, kivittäminen on ollut vanha, perinteinen tapa surmata ja vahingoittaa vihollista. Tänä päivänä harvemmin siihen törmää, mutta tilalle ovat tulleet monet muut tavat vahingoittaa toista ihmistä, ydinaseista lähtien. Mutta kenties eniten toisen ihmisen vahingoittamiseen käytetään kieltä, sanoja. Sanotaanhan, että ”kynä on miekkaa väkevämpi” ja se totisesti pitää paikkaansa. Sanoilla voimme loukata, vahingoittaa ja sivaltaa toista hyvin syvästi, jopa niin, että hän riistää itseltään hengen. Sanojen voimasta löytyy lukemattomia esimerkkejä, vaikkapa sanonnasta: ”muuten, olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä”. Kun riittävän kauan ja tehokkaasti toistaa sanomaansa, niin lopulta se toteutuu – Karthagokin hävitettiin. Näin sanoilla luodaan viholliskuvia ja toistolla tuetaan ja vahvistetaan omia väitteitä.

Sanoilla voimme siis kipeästi satuttaa toista ihmistä.

”Sanan kirkko”, niin, sanoja käytetään paljon rakkaassa kirkossamme. Usein miten sanamme rakentavat ja tukevat elämää, uskommehan hyvään, meitä rakastavaan ja anteeksiantavaan Jumalaan.

Mutta valitettavasti me kristityt osaamme myös loukata toisiamme hyvin syvästi sanoillamme: kun piispa Irja Askola jäi eläkkeelle, julkaistiin hänen saamaansa vihapostia. Tuota vihapostia ensimmäiselle naispiispallemme eivät osoittaneet kirkon vastustajat ja vapaa-ajattelijamme, ei. Sitä kirjoittivat pääsääntöisesti kristityt, uskovat ihmiset.

Kristityt heittelivät sanojen kivillä piispaamme, loukaten häntä ja hänen persoonaansa hyvin syvästi. Noita sähköposteja oli suorastaan kuvottava lukea.

Kun kirkossamme naispappeus hyväksyttiin 30 vuotta sitten, kohtasivat monet papinvirkaan pyrkivät naiset vastustusta ja vihapuhetta, aina siitä alkaen, ettei joku miespappi voinut mennä alttarille naisen kanssa jakamaan rakkauden ja yhteyden ateriaa. Yhä vielä kirkossamme on henkilöitä ja ryhmittymiä, jotka kiistävät naisten oikeuden pappisvirkaan.

Minut on vihitty papiksi siihen maailman aikaan, kun ei vielä ollut naispuolisia pappeja, oli lehtoreita. Edustan siis ns ”vanhoja dinosauruksia”, kuten nämä nuoremmat kollegat pilke silmäkulmassa toteavat. Vaikka olenkin, oikeasti, ”vanha dinosaurus”, minulle ei koskaan ole ollut mikään ongelma työskennellä naispapin kanssa, hänen vierellään, kuten tänään Jaanan kanssa. Enkä tällä kivellä aio heittää häntä.

Minun Raamatun tulkintani tässä pappeus asiassa alkaa jo ajasta ennen Abrahamia, johon juutalaiset päivän evankeliumissa vetosivat: tulkintani alkaa luomisesta.

Luomiskertomus kertoo yksinkertaisen selvästi, että ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi Hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi Hän loi heidät”. Olemme ihmisinä Jumalan kuvia, siis samanarvoisia, tasa-arvoisia, yhtä rakastettuja ja yhtä armahdettuja.

Ja kukapa kohtaa Ylösnousseen Kristuksen ensimmäisenä: nainen, Maria Magdaleena, kuten Johannes evankeliumissaan meitä muistuttaa.

Ja Paavali puolestaan muistuttaa: ”te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä”.

Nainen on tasavertainen Jumalan kuva miehen kanssa – hän saa siis palvella Jumalaa omilla taidoillaan ja osaamisellaan, myös pyhässä pappisvirassa.

Meidän seurakuntamme, silloiset Haminan ja Vehkalahden seurakunnat, olivat ensimmäisiä seurakuntia, joissa virassa ollut lehtori sai pappisvihkimyksen. 30 vuotta naiset ovat rinnan meidän miesten kanssa tehneet työtään Jumalan valtakunnan hyväksi. Se työ on myös kantanut hedelmää ja sillä on ollut siunaus – se ei siis ole ollut Jumalan tahdon vastaista työtä. Tästä eteenpäin me kaikki saamme tehdä työtä Jumalan valtakunnan hyväksi naisina ja miehinä, olipa meidän arkinen tehtävämme mikä tahansa.

Kunhan meidän sydämissämme on tilaa toisillemme Jumalan kuvina – eikä tämä kivi löydy omasta sydämestäni.